|
Unessa.net : Arki : Menneet :
Maanantai, 5.2.2001 [0:56] Tämänhetkisessä, lievästi sekavassa, olotilassa nuo parin menneen päivän tapahtumat eivät enää juurikaan muistu mieleen. Olen itkenyt koko illan pimeässä yksikseni, kuivuneiden kyynelten suola tuntuu poskilla. Jos jokin voi tuntua pahalta niin ainakin se kuinka onnettoman avuttomaksi ja tyhjänpäiväiseksi itsensä tuntee kun ajattelee muiden ihmisten elämää ja ongelmia. Me pohdittiin tätä Sallan kanssa usein. Vaikka omat koettelemukset eivät muiden murheisiin nähden vaikutakaan niin suurilta ja tärkeiltä, itselle ne kuitenkin ovat sitä ainoaa todellisuutta. Sitä, jonka parissa päivittäin elää. Perusongelmani tuntuu olevan se, etten ole onnellinen vaikka näennäisesti olisinkin onnellinen. En ehkä loppujen lopuksi edes tiedä mitä ylipäätään haluan. Toinen ongalmani on se, etten koskaan saa tehtyä niitä asioita joita pitäisi vaan teen mieluummin niitä asioita jotka ovat helpompia tai mukavampia. Sen sijaan että keskittyisin lukemaan matematiikkaa tai taloushallintoa, keskityn johonkin tyhmääkin tyhmempään asiaan kuten omien tosikuulien kotskasivujen runkkaamiseen tai johonkin muuhun täysin toisarvoiseen. Sitten kun kaikki on muutenkin niin älyttömän sekaisin. Mä en todellakaan ole toipunut menneestä syksystä vielä. En alkuunkaan. Saattaa olla, että eläminen käy päivä päivältä vähän helpommaksi, mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa että vaikeaa se on edelleen. Kokoajan. Luulin, että sittenkun siihen ajatukseen ehtii tottua, kaikki on hyvin. Mutta eihän se ole niin. Siitä se sitten vasta alkaakin... sitten saat taas ruveta ajattelemaan asioita toisella tavalla - ikäänkuin olisit mukana jossain intergalaktisessa (kuolettavan surullisessa) hupailuleikissä, jonka ainoana ideana olisi elämänfilosofioiden oppiminen. Ei ihmistä ole tarkoitettu osaamaan kaikkea, ei kaikkea voi saada. Kuinka monen ihmisen syvin olemus yhteen ihmiseen mahtuu? Kuinka monta kertaa voit yrittää ennenkuin leikki loppuu? Mitäs sitten tapahtuu? Haluaisin oppia, mutta se vaatii kai aikaa. Ja kärsivällisyyttä. Ja aikaa. Ehkä se vaatii vaan lisää aikaa. Ja kärsivällisyyttä.
Paljon asiaa, paljon lukijoita. Viime kuussa tätäkin sivua luki yli 2000 lukijaa, se on saitin tähän mennessä kovin ennätys (ja ensimmäinen julkistettu tilasto). En jaksa nyt ruveta pohtimaan sukseen syitä, mutta tiedän ainakin pistäneeni malta osaltani saitin työstämiseen enemmän tunteja kuin koskaan. En tee tätä kuitenkaan teidän iloksi - sorry. Kuiva ja ilkeä tosiasia. En saa sen suurempia kiksejä verkkoon kirjoittamisesta kuin purkan jauhamisestakaan, mutta kirjoittaminen auttaa parantamaan oloa ja niin kauan kuin se sitä tekee, jatkan kirjoittamista. Kiitos kuitenkin niille, jotka jaksavat vaikuttaa. Kiitos kaikille kommentoijille, kielioppivirheistä vittuilijoille, palautetta lähettäneille ja kaikille muillekin osallisille. Te pidätte tätä saittia hengissä - en minä siihen yksin pystyisi.
|
En
yhtään ymmärrä, miksi isän oli niin helppoa muuttaa täältä kaarinaan. Alkaa
ärsyttämään oikein toden teolla kun äidin täytyy vittuilla sille kokoajan. Aivan
jatkuvasti ja moneen kertaan saman lauseen sisällä. Ja samoista saatanan asioista
aina vaan ja uudestaan. Jos olisin isä, olisin todennäköisesti lähtenyt omasta
toimesta jo paljon aikaisemmin. Jos olisi rahaa niin olisin itsekin jo lähtenyt
aikaa sitten. Vain ja ainoastaan tästä syystä haluankin sinne perkeleen kouluun,
jotta ei tarvitsisi ainakaan siitä asiasta enää murehtia kun on kolmekymppinen.