Unessa.net : Arki : Menneet :

Perjantai, 12.1.2001

Näin Veeran eilen. Taas se oli älyttämän kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Ehdimme lymyilemään Piikkiössä reilun tunnin, kunnes kännykkä rikkoi siinä vaiheessa jo hyvin alkaneen herkän hetken ja pilasi kaiken. Toisaalta oli varmaankin ihan hyvä että s soi, niin ehdimme hakea leffaliput ajoissa. Unbreakable - Särkymätön oli ihan peestä. Ajattelin kirjoittaa siitä jonkin sortin arvostelun tuonne, mutta nyt ei jaksa. Sellaiset kaks tähteä viidestä antaisin jos olisin kriitikko. Mutta kun en ole.

Tutkiskelin illalla tilastoja ja huomasin että oca oli linkittänyt tänne saitilleni, loistavaa! Hassu nimi juontaa juurensa irkkielämästä, josta siitäkin neitosella oli aika mielenkiintoinen tarina sivuillaan (vaan nyt se on jossain hukkamuksissa, laita se takas, please :)

Siinä iltasella (okei, yöllä) kun tutkailin ocan uusia sivuja, eksyin linkeistä Aijan sivuille. Siinä vasta sivut. Lukiessani hänen mietteitään jokukuulta asti viime päiviin saakka, tuli tosi outo tunne. Koin lukevani ihan samanoloista tekstiä verkosta, kuin miltä Salla on kuulostanut viimeisten parin kuukauden ajan. Aijan vieraskirja elää omaa elämäänsä sitä mukaa kun ihmiset kommentoivat hänen kirjoituksiaan. Aika hassua, ihmiset addiktoituvat melkein mihin tahansa näköjään. Kieltämättä, tuokin saitti pursuaa todella eksoottista luettavaa, mutta mulle siitä meinas tulla vaan kauheen paha olo.

Tunnen jotenkin sympatiaa enemmän Aijalle niin rakasta Jaria kohtaan kuin Aijaa itseään kohtaan, vaikka sen kaiketi kuuluisi mennä toisin päin. En tiedä kummastakaan edellämainitusta juuri mitään, mutta silti musta tuntui siltä, että toi surullinen tarina voisi olla mun kertoma. Jos asiat olisvatkin menneet toisinpäin. Mitä silloin olisi tapahtunut? Todennäköisesti se olisin minä, joka kirjoittaisi haikeita ja katkeria tekstejä verkkoon sillä aikaa kun Salla keskittyisi elämään omaa elämäänsä...

Oli miten oli, mä en ainakaan halua jäädä paikalleni. Ymmärrän kuinka paljon rakkaus voi satuttaa ja kuinka paljon asioita sen menettämisen yhteydessä joutuu kelaamaan, mutta ei jumalauta. En mä halua jäädä paikalleni tollaisia juttuja miettimään. Ehkä se on vaan luonteesta kiinni tai jostain, mutta mä en jaksanut olla edes masentunut kovin pitkää aikaa. Vähän aikaa se oli ihan kivaa olla vittumainen kaikille, mutta jossain vaiheessa taas tuli sellainen olo että nyt on pakko tehdä jotain. Onneksi tein.

”Häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän” - Juice, Syksyn Sävel

Joskus tuntuu tuolta. Välillä tulee ikävä. Ihan älytön ikävä. Sellaisina hetkinä on todella hienoa kun on joku jonka olkapäähän voi nojata ja jonka syliin voi käpertyä. Viimeaikoina olen myös miettinyt kaikkia niitä, joiden kanssa en ole mukamas ehtinyt jutella vaikka olisi pitänyt. Muusa on yksi niistä. Joskus kun teen itsestäni vähän paremman ihmisen, lakkaan unohtamasta asioita (ihmisiä en koskaan unohda, asioita unohtelen jatkuvasti). Se olisi kivaa...

Nyt alkaa kuitenkin viikonloppu. Lähden Kalantiin ja aion rentoutua. Kerrankin.

<< mennyttä elämää