Arki

Tunnen välillä haikeutta Arjen päivitystahdin hidastumisesta. Dokumentointi käy tylsäksi kun arki on tasapaksun köyhää, ja toisaalta kirjoitushuomio myös jakaantuu nykyisin niin moneen. Viikoittaisten podcastien (DJ Uninen) lisäksi dokumentoin treenejä, oppimisia, teknolologiahuomioita, DJ-ilmiöitä, ja ajatuksenvirtaa Twitterissä. (Koodikin on kirjoittamista. Sitäkin on syntynyt erityisesti kuluneen vuoden aikana melko paljon.)

Ja nyt onnellisille huomioille on vielä Valveilla.

Presidenttiparista

Ajelehdin muiston perässä kauas nuoruuteen, ensimmäisiin kouluihastuksiin. Ala-asteen ensimmäisellä meitä oli vain neljä henkeä, joten valinnanvaraa ihastuksiin omalta luokalta ei ollut loputtomiin asti.

Toisella luokalla luokalle liittyi Linda. Hän muutti Piikkiöön pohjoisesta (muistaakseni Sallasta asti – siinäpä vasta matka ojasta allikkoon). Linda oli kaunis, tomera ja itsetietoinen tyttö, joka ei jäänyt missään tilanteessa sanattomaksi. Tuon vuoden itsenäisyyspäivänä liikaa ideoita pursunnut sijaisopettaja halusi järjestää luokan oppilaiden kanssa presidentin vastaanoton. En muista mitä päivän ohjelma sisälsi, mutta muistan miten jännittävää oli kun minut valittiin presidentiksi, ja Linda presidentin vaimoksi. Olin kirjaimellisesti maailman huipulla.

Paria vuotta myöhemmin koin sen astisen elämäni vaikuttavimmat hetket kun teimme rinnakkaisluokan kanssa päiväretken jonnekin läheiseen luontoon. En koskaan unohda sitä tunnetta kun matkasimme pitkässä alakoululaisten parijonossa Niemenkulman ala-asteelta Harvaluotoon vievää mutkittelevaa hiekkatietä käsi kädessä Lindan kanssa. Tuo matka tuntui samanaikaisesti kestävän ikuisuuden ja vain silmänräpäyksen. Palasin myöhemmin niihin pariinkymmeneen minuuttiin mielessäni aina vaan uudelleen, ollen vakuuttunut siitä, että sen täytyi olla rakkautta. Vaikka tuskin vaihdoimme tuon matkan aikana montaakaan sanaa, saatika katsetta.

Mutta meillä silti oli sitä jotain. Kun viidennellä ja kuudennella luokalla järjestettiin maailman cooleimman luokanopettajan (lämpimät terveiset Esa Hämäläiselle) toimesta elämän ensimmäiset limudiskot, Lindan kanssa löydettiin aina tanssilattialle vähintään Bryan Adamsin robinhoodbiisin ajaksi. En muista uskalsiko kukaan tällöin vielä mitään pussailujuttuja, mutta minä en ainakaan – mikä menetys!

Yläasteella moni asia muuttui kun useimmat siirtyivät teinielämän ja alkoholin pariin, minä lähinnä tietokoneen taakse ja Salovaaran ääreen. (En uskaltanut muiden mukaan, koska pelkäsin periväni isän alkoholiongelmat.) Isommassa luokassa ja puberteetin kynnyksellä sitä ei enää hengailtu samalla tapaa kuin ala-asteella. En muista millä luokalla oltiin, todennäköisesti seitsemännellä, kun legendaarinen kemiantunnin episodi tapahtui.

Istuimme syksyisenä perjantai-iltana Matkalan kanssa vierekkäin kemianluokassa puuhaamassa sen tunnin puuhailuja kun edessäni istunut Linda kääntyi ympäri ja kysyi hyvin huolettomalla tavalla, että ”ootko tulossa illalla nuorisotalolle [jossa kaikki nuoret tapasivat kokoontua perjantaisin]”? Miettimättä sekuntiakaan ja keskittyen edelleen käsillä olevaan kemiantehtävään vastasin yhtä huolettomasti että ”en”. Enkä koskaan edes tullut edes ajatelleeksi koko asiaa sen kummemmin – kunnes noin kymmenen vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä, heräsin keskellä yötä huutaen ääneen ”VOI PERKELE!”

Polkumme Lindan kanssa eivät lopulta koskaan kohdanneet. Harvat ihastukset ovat kuitenkaan tuoneet niin paljon hyvää oloa ja hämmennystä kuin tämä yksi ensimmäisistä. Vaikka sitä silloin ei osannutkaan ajatella saati arvostaa, nuoruusvuoteni (ja vähän myöhemmätkin) Piikkiön metsissä olivat todella onnellisia.

Halipula. Edellisestä merkityksellisestä halauksesta on liian pitkä aika. Olen tietoisesti vetkutellut oman aktiivisuuteni kanssa, koska tuntuu, että olen kesken.

Kaikki on kesken.

Koti ei tunnu kodilta (enkä tiedä haluanko sen edes tuntuvan, nyt kun täällä ei ole edes kissoja seurana), työprojektit on limbossa, seuraava urheiluhaaste on limbossa, DJ-alter egon nahanluonti on kesken. (Päässä alkoi soimaan Ibusalin Pilalla.)

Lyhyetkin hetket tytön kanssa tuntuvat tärkeiltä. Mietin välillä sitä miten paljon hänellä itsellään on arjessaan kaikkea, ja miten nopeasti tuollaiset arkiset hetket unohtuvat. Oliko omassa lapsuudessani hetkiä, jotka itse olen unohtanut jo kauan sitten, mutta joita jotkut vanhemmat vieläkin muistelevat lämmöllä? Kenties.

Olen kuluttanut huolestuttavia määriä kissavideoita tuubista viimeisten muutaman viikon aikana. Haluan uuden kissan, tai kaksi. Mutta etsintä on vielä kesken.

Mutta kevät alkaa tänään.

Juoksu

Kulunut vuosi on ollut niin pimeä ja täynnä varjoja, että pienimmätkin valonpilkahdukset häikäisevät ja saavat silmät sirilleen. Kaikki kohtaamiset helposti vaikuttaa paremmilta kuin mitä on, mutta erityisen hyvät kohtaamiset menevät väkisinkin yli asteikkojen. Ja sitten tulevat ne pettymykset.

Koska kaikki muukin ympärillä on ollut yhtä kaaosta, on ollut aika helppo siivota edellisen elämän tuska pois näkyvistä jonnekin maton alle. Tänään kipu konkretisoitui aika näkyvästi kun Spotifyn tarjoamalta Summer Rewind soittolistalta piti poistaa melkein neljännes biiseistä koska ne muistuttivat liikaa jostain.

Monilla on niin suuria haaveita. Haluaisin vain löytää jonkun, jonka osaisin ja saisin tehdä onnelliseksi.

Niin pieniltä kuin omat haaveet välillä tuntuukin, alan olla tosi väsynyt. Tosi, tosi väsynyt.

Melko tarkkaan vuosi sitten hyvä ystävä kysyi ”mutta mahtaakohan E olla hyväksi sulle, jos kerran satuttaa noin lujaa?” En halunnut tietää vastausta, koska en halunnut menettää niitä kaikkia tunteita, jotka olivat olleet kadoksissa niin pitkään. Ehkä olisi pitänyt.

Kevät ja kesäkin on ollut melkoista kipuilua, paljon syvempää kuin luulin osaavani tuntea. Myös hoipertelua ja harhailua vailla mitään järkevää päämäärää. Samainen ystävä kommentoi, että ”[S]un elämä on kyl jatkuvaa hardmodee. [..] Voisitko koittaa välillä pelata vähän helpommalla vaikeustasolla?”

Pointti onkin siinä, etten halua. Miksi pelata ilman panoksia kun silloin ei voi voittaakaan? Kipu sattuu, mutta puoliliekkielämä tukahduttaa.

Mikään ei ole oikein maistunut miltään kuukausiin. Kunnes eräs kuuma elokuinen lauantai-ilta sytytti tuttuja kipinöitä hyvin odottamattomalla tavalla. Kaupungin laitamien heinäisiltä pelloilta tarttui silmiin allergiaa, mutta pitkästä aikaa myös värejä. Jos nyt tekisin listan, siihen tulisi vain se yksi asia mikä viimeksi puuttui; aitous.

Instagram-kesä

Sateen ropina heijastuu ikkunasta keskelle käytävää; sade ropisee käytävälle. Ulkoa kajastaa kaupungin valot. Kesä on muuttunut syksyksi, syksy talveksi, talvi jouluisaksi vesisateeksi. Makuuhuoneesta kuuluu satunnaisia huokauksia ja koiran tuhinaa. En ole ihan varma olenko kotona.

Instagramista katsottuna kevään ja kesän seikkailut jatkuivat sulavasti syksyyn, mutta vasta hiljattain piti vielä kertaalleen käydä läpi, että matka oli kyllä paljon muuta kuin sulava tai täydellinen. Mutta jos jotakin, niin ainakin ikimuistoinen.

Vaikka kesän loputtomat seikkailut ovatkin vaihtuneet kiireiseksi arjeksi, lämpö jäi. Olen ehkä onnellisempi kuin koskaan. Muistan saman tunteen joskus vuosien takaa, mutta silloin olin nuori ja hölmö. Nyt wanhana ja hölmönä näitä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Arki on nykyään jumppaa 4-5 kertaa viikossa, päivä tai puolitoista laatuaikaa Elinan seurassa, ja kaikki muu aika noiden lyhyiden hetkien odotusta. Satunnaisista pimeistä hetkistä huolimatta, voin todella hyvin.

Yksinäisisten arki-iltojen tylsyys on sytyttänyt kirjoitusvimman, joka lopulta johti Hoyci-blogin uudelleensynnyttämiseen ja pian sen jälkeen maaniseen restaurointikierteeseen minkä seurauksena sain yli kolmen vuoden uurastuksen vihdoin ja viimein loppusuoralle. Iso osa vanhasta staattisesta sisällöstä on nyt paikallaan, loput on melkein raskaana. Kun edellispäivänä pääsin ensimmäistä kertaamaan selaamaan pitkästä aikaa mm. runoja ja armeijamuistoja, tuntui kuin olisin astunut vuosien jälkeen kotiovesta sisään. Arjen kirjoitustyökalut ja muutama muu tärkeä kulma pitää korjata vielä, mutta valo kajastaa jo.

Tämän risukasan vuoro.

Ei kai pitäisi olla yllättynyt, että tie sydämeeni kulkee tekstin kautta. Tai sanojen.

Tajusin tämän hetki sitten kun mietin kaikkia niitä asioita joista oikeasti voisi lupua, ja toisaalta niitä mistä ei. Ruoka, ei tod. Seksi, ei sekään. Ajatuksesi paperilla, kyllä kiitos.

Enkä kyllä ole yllättynyt siitäkään, että ei mikään muutu vain siksi että haluaisi. It’s complicated.

Lähtiessäni yölliselle kävelylenkille meren rantaan, taivas itki puolestani. Muistelin pappaa, ja sitä miten en osannut itkeä kuin vasta hautajaisissa. Nyt haudataan onneksi vain haaveita.

Ahdistus on poissa. Ja tämä kaikki muistuttaa Sisyfoksen työltä.

Mutta en aio luovuttaa. En yksinkertaisesti suostu siihen joukkoon, jotka elävät puoliliekillä tai lakkaavat yrittämästä. Hyppäämällä voi palaa, mutta puoliliekillä palaa varmasti. Sain kokea pieniä pilkahduksia aidosti onnellisesta arjesta, ja sen rinnalla mikään bileviikonloppu tai seikkailu ei tunnu juuri miltään. (Se itse asiassa kääntää nuokin hetket ylösalaisin kun niihin voi suhtautua aidosti yksittäisinä irtiottoina minkä jälkeen pääsee takaisin onneen, mikä ihan varmasti poistaisi paljon suoriutumisahdistusta ja sen sijaan auttaisi keskittymään niihin hetkiin.)

Tiina oli The One. Kaikki meissä oli tosi hyvin, oikein, ja oikealla hetkellä. Mutta me emme osanneet jutella vaikeista asioista. Tai ainakaan minä en osannut. (Olin myös aivan liian keskenkasvuinen.) En koskaan kuvitellut tapaavani ketään joka pääsisi yhtä lähelle, mutta kuinka väärässä olinkaan. Olen varma, että löydän vielä mitä etsin, mutta kun on kuluttanut niin suuren osan eämästä pelkkään kompurointiin, tulee väkisinkin sellainen olo, että aika alkaa olla kortilla. Se kenties onkin se ongelma; olen aina niin hätäinen. Ehkä tarvitsenkin muusan sijasta tuuliankkurin.

Mutta ensin täytyy palata takaisin tuon kiven luo. Salla opetti joskus, että ”kun teet parhaasi, se riittää”. En ole montaa kertaa elämässäni tehnyt mitään näin täysillä ja sydämellä. En osaa olla tyytymätön itseeni, kun tiedän, että tein parhaani. Herätessäni yksin, kun näen tuon kiven takaisin mäen alla, en usko että se kuitenkaan lämmittää yhtään.

En ole ihan varma miksi, mutta olen viimeisten muutaman viikon aikana hukannut tärkeän työflown, joka on ollut mukavan korkealla tasolla koko kevään. Erityisesti viime päivinä en ole saanut aikaiseksi juuri mitään järkevää. Kun on itse itsensä vartija, kukaan ei valitettavasti tule kysymään, että ”hei mitäs helvettiä, sua ei oo muuten näkynyt työpaikalla pariin viikkoon?!” Valitettavasti realiteetit näkyvät kuitenkin hyvin konkreettisesti esimerkiksi pankkitilillä, joka on huvennut yksinumeroiseen lukuun. No, tilanteeseen on onneksi tulossa pysyvä muutos jo ihan lähitulevaisuudessa.

Kävimme Elinan kanssa eilen ja tänään pitkiä ja syviä keskusteluja, joiden aika ei olisi ehkä ollut ihan vielä. Perusongelma on kai se, että hän haluaa liikkua ja löytää itseään, minä juurtua. Olen seikkaillut enemmän kuin tarpeeksi, en kaipaa siitä elämästä enää mitään. Aikuistuminen ja eteenpäin liikkuminen sen sijaan tuntuu nyt aidosti mahdolliselta. Vähemmästäkin tulee kärsimättömäksi.

Huomaan myös ahdistuvani ihan liikaa asioista joista ei pitäisi. Jään kuvittelemaan mielikuvitusskenaarioita ja toistamaan niitä mielessä uudelleen ja uudelleen, mutta mikään ei ole todellista, paitsi se äärimmäisen paha olo ja sydämentykytykset mitä tuosta tanssista seuraa. Enkä vieläkään osaa helppoa ulospääsyä noista hetkistä.

– Tiedätkö, tää ei oo enää normaalia.
– Tiedän.

Jos saisin sentin jokaisesta runosta ja aloitetusta runosta joka näistä fiiliksistä on tislautunut, pankkitili näyttäisi tässä kohtaa pulleammalta kuin koskaan. Ehkä nämä täytyy koostaa yhteen vielä joskus. Mutta ensin olisi hyvä selviytyä huomiseen.

Viime päivät ovat olleet täynnä pieniä ja suuria voittoja. Eilen sain päivän käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla hyvän hikijumpan muodossa. Sen jälkeen käytiin pienellä kaveriporukalla Ruissalossa, ja ilta kului vähän vielä pienemmällä porukalla vauhdikkaissa merkeissä Elinan kämpillä. Olisi vaikka voinut sanoa lomapäiväksi.

Te sovitte kyllä täydellisesti yhteen. Kun olette kummatkin tollasia vajakkeja.

T:n mielestä sovimme Elinan kanssa hyvin yhteen. Olen niin samaa mieltä. Tuntui huipulta kuulla se ulkopuolisen suusta, vaikka sen itse jo jokaisella solulla tietääkin. Luulen, että se teki hyvää myös Elinalle.

Aamulla oli lievähkö K, ja saimme myös palautetta meluhäiriöistä. Mutta heräsin kenties maailman onnellisempana ihmisenä. Kun mietin mitä elämältä oikeasti haluan ja tarvitsen, en keksi mitään muuta kuin juuri nämä asiat jotka ovat jo niin lähellä. Ja kun mietin asioita jotka hiersivät rikki aiempia suhteita, Elina näytti taas tänään, että hän yksinkertaisesti on parempi kuin muut.

Tuntuu, että mitä pidemmälle tässä edetään, sitä kärsimättömämmäksi tulen. Niin monet muut ehtivät tanssia nämä tanssit jo vuosikausia sitten.

”Musta tuntuu, että mä en tunne sua vieläkään yhtään.”

Meillä oli eilen ”mulla on tämmönen juttu ku Unessa.net”-hetki. En tiedä miksi jätin sen tällä kertaa näin myöhään, mutta se oli ihan tietoinen valinta. Jälkiviisaampana huono valinta. Etenkin tätä nykyä kun (Arjen) dokumentointi on parhaimmillaankin satunnaista, tässä ei kyllä enää ole mitään ihmeellistä. Jotenkin kai halusin olla hänelle oikean elämän minä, en pohjaton kokoelma enemmän ja vähemmän pureskeltuja ajatuksia lähes 20 vuoden ajalta.

Kaikki Elinan kanssa on ollut aidompaa kuin kenenkään muun kanssa koskaan. Se on tuntunut erilaiselta ja kauniilta. Tulee tosi turvallinen olo kun osaamme puhua suoraan ihan kaikista asioista, eikä mitään tarvitse jättää sanomatta (tiettyjä erikseen sovittuja poikkeuksia lukuunottamatta). Valintamme on johtanut välillä kyyneliin, mutta puhumalla ne on kuivattukin.

Kestikö minulla todellakin reilut 20 vuotta oppia puhumaan rehellisesti ihmiselle?!

Tänään oli hyvä päivä. Aamu oli pitkä ja nautinnollinen, sain pitkästä aikaa kunnolla asioita aikaiseksi päivällä, ja illalla sain vielä todella positiivisia uutisia joita en halua kuitenkaan uskoa ennen kuin nimet on paperissa. Ja todistaakseni itselleni että olen tosissani muutoksen kanssa, pakotin itseni elämäni ensimmäiselle hölkkä(!!)lenkille (josta suurin osa meni silti kävelyksi kun tein sen intervalliharjoituksena).

On vaikea ymmärtää, kuinka kolme kuukautta voi kääntää kaiken päälaelleen. Tajusin tänään saunassa, että se mistä eniten tässä uudessa arjessa nautin, on se kun voi jakaa asioita jonkun kanssa. Kaikkia asioita. Aivan kaikkia asioita.

Tuntuu vähän siltä kuin pitkä talvi olisi hiljalleen väistymässä uuden kevään tieltä. Auto on päässyt viimein takaisin kotiin, jumppakengät on kaivettu jätesäkistä, ja ensi viikolla neuvotellaan uuden työarjen aloituksesta. Katalyyttina tälle kaikelle on tuo aurinko, joka valaisee jokaista päivää.

Olemme oppineet toisistamme asioita, joita harvat tietävät, mutta vielä harvemmat ymmärtävät. Kaikki arvet eivät näy ulospäin, mutta niiden ymmärtämisellä on suuri merkitys. Joitain asioita on taas ihan mahdotonta ymmärtää, ellei ole kokenut jotain vastaavaa. Tämä on ehkä yksi syy, miksi tämä kaikki tuntuu niin ainutlaatuiselta.

Tuntuu kuin hetkiltä, joita ei saisi hukata.

Ei sitä vaan kovinkaan helposti tunnu tottuvan tilanteisiin, joissa itkee onnesta. Tänään oli tärkeä päivä, monellakin tapaa. Ja kuten aika monena päivänä tässä viimeaikoina, muutama kyynelkin mahtui mukaan.

”- Tuossa asiassa me ollaan kyllä täysin erilaisia”, sanoi neiti E kun kerroin että mä kyllä yleensä haluan kertoa ihmisille rakkaistani ja ylipäätään siitä kun tuntuu hyvältä. ”- Niin, tiedän.”

Viimeiset muutaman kuukautta on nyt vähän tasoittanut tilannetta, mutta ehdin ilmeisesti jo vähän turtumaan siihen että jatkuvasti tuntuu pahalta. Niinkuin todella, todella pahalta. Nyt kun ei yhtäkkiä enää tunnukaan, ja kun arjesta löytyy välillä myös jotain onnellista, sitä huomaa vaan itkevänsä onnesta. Se tuskin on vaarallista, ja ainakin itsestä tuntuu vaan siltä että on mukavaa kun ylipäätään tuntee jotain.

6 C, tuntuu kuin 3

Seuraavaksi on edessä jälleen kerran provinssiviikonloppu radiotöiden parissa. Odotan kolmen päivän urakkaa hieman pelonsekaisen jännityksen varassa kun toisaalta on aivan huippua päästä pitkästä aikaa Provinssiin töihin, mutta toisaalta en ole yhtään henkisesti varautunut paitsi ikävään, myöskään Seinäjoen aina niin vastaanottavaan ilmastoon. Ilmatieteenlaitoksen mukaan huomisyönä radiotelttaamme lämmittää raikas 6 C ilma, ”tuntuu kuin 3”. Jepjep.

Koska ihastun tyypillisesti vähintään kerran päivässä esimerkiksi kaupan kassaan tai muuhun satunnaiseen kohtaamiseen, en osannut aavistaa seurauksia, kun törmäsin kevään Parasta jälkeen! -risteilyn lähtötunnelmissa koko laivan söpöimpään naiseen.

– Moi! Näytät todella upealta. Oletko jostain tosi kaukaa kun olet T:n porukassa?
– No joo, aika kaukaa: Turusta.
– !!?

Itse risteily oli ja meni kiireisesti, mutta sen jälkeen tavattiin uudestaan jatkoilla. Ja sen jälkeen elämä onkin ollut hyvin erilaista.

Kilometrikaupalla WhatsApp-viestejä, tuntikaupalla puheluita, kaksi kirjettä, lukemattomia treffejä, päättymättömiä öitä, yksi vappu, yksi jääkiekon maailmanmestaruus, useampi napakymppi, ”muutama” lonkero, totuuksia, salaisuuksia, aurinkoa, hikeä, sylkeä, naurua, kyyneleitä.

Elämää.

On ollut vaikea ymmärtää mistä tämä kaikki kumpuaa. Elän toisaalta yhtä elämäni hankalimmista vaiheista, toisaalta nautin kenties syvimmistä iloista sitten teiniaikojen. Jonkun kosketus niin syvälle sisimpään tuntuu epätodelliselta.

Mutta samalla kun viimeinkin kykenen dokumentoimaan jotain tästä sanoiksi, alan myös ymmärtää, että nämä yhteiset sisäpiiriläpät ja muutama hassu tunti yhdessä saattavat kuitenkin käydä todella kalliiksi. Olen edelleen todella palasina talven jäljiltä, ja se kipu mikä väijyy tämän hyvän olon toisella puolen on murskaava. Mutta tämän kanssa olen mieluummin masokisti kuin ilman.

E on paitsi kaunis, myös aina hymyilevä (paitsi väsyneenä, jolloin saattaa Hulkmaisesti silmänräpäyksessä muuttua aivan toiseksi ihmiseksi), fiksu, reipas, äänekäs ja suorapuheinen. Myös hyvin samalla tavalla pässinpää kuin itsekin olen, mikä on vähän hastavaa. Ihmisistä voi kuitenkin luetella loputtomasti ominaisuuksia, jotka kaikki löytyvät enemmän tai vähemmän samanlaisina myös muista ihmisistä. Mikä taas tuntuu olevan äärimmäisen harvinaista on hyvin samalla tavalla linjautuvat näkemykset elämästä, seksistä ja jossakin määrin myös tulevaisuudesta.

Ongelma piileekin kai siinä, että tällä kertaa tunne ei ole molemminpuolisesti ihan samanlainen. Vaikka luulen tietäväni että se monilta osilta onkin, jotain kuitenkin selkeästi puuttuu. En tiedä mitä, mutta selkeästi jotain. Tuntuu järkyttävän pahalta olla kerrankin kokea tämä toiselta puolelta. (Ei sillä, että se toinenkaan puoli mitenkään erityisen mukavalta tuntuisi.) Tunteille (tai niiden puuttumiselle) ei yksinkertaisesti voi mitään, mutta voin ainakin itse yrittää olla paras mahdollinen versio itsestäni.

Ja se jos mikä on upea tavoite. Minulla on uusi paremman elämän muusa.

RIP Saapas

Päätin julkistaa tämän kaikista maailman paikoista Naamakirjassa, koska suurin osa kuuntelijoista on siellä. Kuitenkin;

Suru-uutisia, minionit. Ysärijatkojen toinen suosikkimaskotti, Saapas, on kuollut. Hän oli kuollessaan 15-vuotias.

Saapas oli iloinen ja utelias persoona, aina paikalla siellä missä tapahtuu. Hän oli perimmältään erakkosielu joka arvosti omaa rauhaa ja tilaa, ja viihtyi hyvin omissa oloissaan. Iltaisin ja monesti lähetysten aikana hän kuitenkin tunki itsensä #väkisin syliin tai dekkien viereen, ja nautti saamastaan huomiosta ilmaisten sen myös äänekkäästi kehräten.

Viimeisen kesänsä pikkukatti sai viettää maalla, päästen ensimmäistä kertaa elämässään seikkailemaan ulos ja nauttimaan luonnosta. Hiirijahdissa vanhalla piialla ei kuitenkaan ollut onnea kuin leikkihiirten kanssa, joita hän kuitenkin retuutti ja kantoi vielä edellispäivänäkin. Saapas oli ihan viime hetkiin asti hyvässä kunnossa ja elinvoimainen. Kuolinsyyksi arvellaan akuuttia munuaisten vajaatoimintaa.

Ysärijatkot pitää huomenna taukoa, mutta mikäli fiilis on oikea, saatan järjestää erikoislähetyksen lauantaina. Huomenna tutulla ohjelmapaikalla esiintyy DJ Satai.

Kesä sujahti kuin siivillä. Aina välillä syyhyää tarve dokumentoida hetkiä, mutta edelleen on vähän epäuskoinen olo siitä, että onko tämä uusi arki oikeasti totta. Kävi nimittäin niin, että haave omakotitalosta ja omasta autotallista toteutui monen, monen vuoden jälkeen.

Vaikka muutto teknisesti ottaen tapahtui jo heinäkuussa, se on hyvin konkreettisella tavalla edelleen täysin vaiheessa. Vanha, 60-luvulla rakennettu talo ei ole suunniteltu nörtti-dj-diy-hamstraajalle, kaappitila ei yksinkertaisesti riitä mihinkään. Ja koska olen vahvasti tee-se-itse-pureman vaikutuksen alaisena, haluan rakentaa kaiken tarvittavan itse. Nyt kun se on mahdollista! ..vaan se taas luonnollisesti vie melko paljon aikaa.

Työ ja radioharrastus vie ison osan, mutta sen lisäksi on myös (ainakin henkisesti) paljon tärkeämpiä asioita, joille nykyään saa löytää aikaa. Siitä joskus myöhemmin lisää.

Tyhjennän romuhyllyä tavaroista kun mieleeni tulvii muisto juhannuksesta pitkän ajan takaa, jonka vietin tyttöseurassa. Olin sen ikäinen, että tajusin kuinka onnekas olin, mutta kuitenkin liian nuori saadakseni siitä muuta kuin muistoja yrittämättömyydestä. Tämä juhannus tulee olemaan erilainen.

On ehtinyt tapahtua paljon. Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta Heli on poistanut paljon yksinäisyyttä. Olen myös löytänyt kovan kuoren alta ihanan ihmisen, joka ansaitsisi saada jotain paljon parempaa. Olen tainnut olla tässäkin tilanteessa ennen… Mutta koitan olla läsnä ja nautin joka hetkestä, se on tärkeintä.

Paljon seikkailuja, paljon mukavaa arkea, pari askelta jumppaa, pari askelta enemmän huonoa dieettiä, jonkun verran hyvää stressiä, vähän liikaa huonoa stressiä, pakahduttavaa iloa ja myös täysin uudenlaista pohjatonta ja ylitsevuotavaa rakkautta. En välttämättä haluaisi mennä tähän junaan uudestaan, mutta eipä toisaalta ainakaan ole tarvinnut kyhjöttää yksin kotona.

Olen myös kutkuttavan lähellä risteystä josta olen haaveillut kirjaimellisesti vuosikymmeniä. Itsestä tuntuu, että olisin jo vähitellen ansainnut pienen breikin. Jatkuu.